Katjuskaisen elämää

 Tällä viikolla on ollut monia tämän kevään ekoja hetkiä. Ekat jäätelöt, eka ritariperhonen, kärpäset, sekä tietenkin pyörällä ajot ja siitä seurannut polvi auki- tapaturma kun vauhtia oli liikaa ja tiellä vielä irtohiekkaa. Housut rikki, samoin iho polvesta. Tyttö ei ollut moksiskaan, valokuvasi ja lähetti kavereille todistusaineistoa että näin kävi... 😊 Minä olisin huutanut kun syötävä... 😄 Tällä viikolla on nähty myös kolmena päivänä kun hävittäjät harjoittelee taitolentoa... 4 konetta vierekkäin ja toisiaan kiertämässä, lentämässä pää alaspäin ja matalalla ja tekemässä ties mitä temppuja. En lähtisi kyytiin vaikka maksettais. Isäntä taas on täysin toista mieltä. Olisi valmis maksamaan että pääsisi kyytiin. "Vähänkö olis siistiä!" Joo ei, ei sitten yhtään. Tyydyn katselemaan maan pinnalta. Turvallisesti ja tukevasti jalat maassa.  Avoimen yliopiston hakukin aukesi, sinne on hakutehtävä, jota pyörittelen jo päässä, ja pikku hiljaa kai se olisi siirrettävä koneelle ja lait

 Pääsiäinen... Ihan selkeä kevään merkki. Viime viikolla nähtiin typyn kanssa kolme joutsentakin lentämässä. Tosin nyt kun pihalla tulee räntää vaakatasossa, ei oikein tunnu keväältä. Onneksi päivät pitenee, ja valoisuus lisääntyy, se tuo parempaa mieltä itsellekin. Taas on työhakemuksia laitettu, josko nyt joku tärppäisi... Alkaa oikeasti riittää tämä kotona oleilu. Pitäisi päästä töihin lomalle :) Ja unelmissa siintää edelleen se oman kirjan kirjoitus, sitten joskus, mutta jos ei tärppää työpaikat, meinasin josko menisin opiskelemaan avoimeen yliopistoon kirjoittamista... Sinne myöskin haku kohta alkamassa, joten peukut pystyyn senkin suhteen.  Pitkänäperjantaina muru kokkasi taas vallan upean päivällisen: ihanan mureaa medium-pihviä naudan ulkofileestä, valkosipulilla kuorrutettuja lohkoperunoita, sekä broccolinia kevyesti pannun kautta... Ja punaviinillä maustettua kastiketta. Ja jälkkäriksi minun oma tekemä pannacotta tuoreilla vadelmilla. Aa että, massu kiitti... 

Viime viikolla olikin meidän perheessä juhlaviikko. Kuopus, pikku prinssi, täytti 6 vuotta. Niin se vaan aika vierii... Vastahan sen synnytystä tuskailtiin, ja raskauden loppuaika oltiin pakkolevossa. Nyt siitäkin siis jo 6 vuotta... Itsehän ei tunnu vanhenevan millään 😁 Lisäksi mulla ja murulla oli 20-vuotispäivä. Ollaan oltu yhdessä jo niin kauan. Koko aikuisikä. Ja ollaan vasta yhteisen matkan alussa 💓 (ällö imelää..?) Ihanaa huomata että täällä on lukijoita, joista osan tiedänkin, mutta saa jättää kommenttia, vastaan kyllä mielelläni kysymyksiin jos sellasia tulee.  Tää on tänään vähän tälläinen lyhyempi postaus, ajatuksia taas hurjasti mutta ei saa järjestettyä niitä mitenkään.  Vielä viime viikonlopusta... Vietettiin pieni muotoinen illanistujainen ystävä pariskunnan kanssa perjantaina, ja voi että oli pitkästä aikaa ihanaa nauraa niin että vedet valu silmistä. Kiitos teille ihanaiset jotka kävitte 💗🍷

 Tämän postauksen haluan omistaa tietoisesti tälle miehelle, jonka kanssa oon ollut koko aikuiselämäni. Lasteni isälle. Sille, joka on elämäni suurin rakkaus. Tuki ja turva.  Joskus nuorena ajattelin ettei tälläistä voi olla, se kuuluu vaan satuihin ja elokuviin. Ei hän suinkaan ole täydellinen, enpä ole minäkään. Hän vain sattuu olemaan täydellinen minulle.  Ihan alussa en uskaltanut kertoa hänelle että sairastan epilepsiaa, koska pelkäsin että hän poistuu paikalta. Tuumaa että ei kiitos. Tosin sitä sairautta häpesin (syytä en tiedä...) pitkään, enkä kertonut kenellekään... fiksua, not. Joten hän sai tietää asiasta juuri niin, että sattui näkemään ehkä pahimman kohtauksen. Vaan ei poistunut... Kysyi vaan miksen ollut kertonut... On sen jälkeen siltäkin sairaudelta/kohtauksilta pelastanut monesti. Jos on ollut näkemässä, ottanut koppia ja pitänyt sylissä... Joskus about kymmenen vuotta sitten, kuuli kun olin kodinhoitohuoneessa saamassa kohtauksen, syöksyi taakseni, nappasi kiinni, mut

Olipahan viikonloppu. Tuli vietettyä se sairaalassa, sydänosastolla. 😱 Aloitetaan alusta. Viime vuoden lopulla saatiin tietää, että olin raskaana. Oli tarkoitus tällä viikolla lätkäistä ultra-kuvan kanssa pitkä teksti "iltatähden" tulosta. Kunnes koitti viime perjantai...  Aamu alkoi normaalisti, lapset kouluun ja eskariin, itse kävin suihkussa, laitoin pyykit pyörimään, sitten iski se julmettu rintakipu. Alkoi olla hankala hengittää, nousi tuskanhiki, kipu säteili selkään sekä käsiin. Tuntui että taju lähtee.  Muru soitti ambulanssin... 🚑 Sairaalaan tutkimuksiin ja tadaa... Antoivat kokeiden jälkeen 2 vaihtoehtoa: keuhkoveritulppa tai sydänkohtaus. Lisää tutkimuksia, ja keuhkot suljettiin pois, jäljelle jäi sydän... Sitten pitikin pyytää ultrausta että onko sikiöllä kaikki ok ja mitä voidaan tehdä koska sydämen varjoainekuvauksessa säteitä menee masuun kuitenkin. Ultrauksessa kävi ilmi, että alkio ei ollut kehittynyt normaalisti, sykettä ei löytynyt, joten seuraava toimenp

 Ihanaa palata normiarkeen lomien jälkeen. Lapsilla jatkui koulu ja eskari, ja molemmat innoissaan. Onneksi ei ole pakottamista kummankaan kohdalla, vaan molemmat lähtee innosta hihkuen. On kavereita ja mielekästä touhua.  Eilen tuli podettua hetken aikaa ikäkriisiä, esikoisen synttäreiden vuoksi... Tai en tiedä ikäkriisistä, mutta tuli pohdittua että itse tullut 19-vuotiaana ekaa kertaa äidiksi, ja esikoinen täytti sen 19 vuotta eilen... Jaiks.  Tänään vähän lyhyempi postaus, lumisade jotenkin nukuttaa... 💗

 Se olisi taas uusi vuosi aluillaan. Voisi niputtaa pakettiin viime vuoden, tai koko 2000-luvun ensimmäisen 20 vuotta... 😀 Ehkä vain viime vuosi... Alkuvuodesta, näihin aikoihin pääsin töihin, sijaiseksi kyllä, mutta oikeisiin töihin. Nautin. Se oli melkoinen muutos. Positiivinen sellainen. Esikoinen täytti 18 ja muutti pois kotoa, se oli heti tammikuussa melkoinen ikäkriisin paikka. 😁 Siitäkin selvittiin. Eli ensi viikolla se pieni tirpiäinen, jonka synnytys kesti yli 18 tuntia, täyttää jo 19 vuotta!!!! Olkoonkin että se on jo kasvanut minusta ohitse, ja valmistuu tänä vuonna ammattiin, niin edelleen näen hänet välillä sellaisena pienenä punaposkisena typynä, joka kesäisin viihtyi sisällä tasan sen aikaa että kävi syömässä tai juomassa. Ikuisesti äidin pieni. 💗 Keväällä korona vei töiltä jatkot. Noh, ehtiihän noita, ja pakkohan joskus on toistekin tärpätä jos jatkuvasti laittaa hakemuksia sisään...  Kesällä oli lämmin, uitiin paljon ja tehtiin edellisen asunnon pelloilla ekaa kerta

  Kuka minä siis olen?  Elikkäs, syksyllä 38 täyttänyt naisen alku. Nimi Katja. Tuttavat/ystävät kutsuu myös nimillä Katjuskainen, Katjuska, Mamma, Kalle...  Kotona asustaa lapsia kaksi kappaletta, vanhin jo omillaan kihlattunsa kanssa, tosin hekin ihan naapurissa, onneksi. Löytyy myös mies, yhdessä kohta 20 vuotta. Saksanpaimenkoira Leevi sekä Kaapo-kissa. Nuorin lapsista 5-vuotias poika, äidin oma prinssi, sekä 10-vuotias mekkoja rakastava prinsessa. Vanhin tytär siis kohta jo 19. Lievää ikäkriisin poikasta äidillä, kun kaverit pelottelee että "kohta ootte isovanhempia"... En tiedä kyllä olisiko se enää pelon paikka... Vuosi sitten oli.  Tässä nyt koronavuoden ja työttömyyden aikana ajattelin että "blogi, miksipä ei". Ajatuksia päässä enemmän kuin laki sallii, ja tykkään kirjoittaa. Onpa mielessä käynyt jopa oman kirjan kirjoittaminenkin, mielikuvitusta riittäisi, kun vain keksisi sen yhden hyvän aiheen.  Tämä voisi olla mulle sopiva motto 😂   Tänä vuonna synttär

 Hiphei.  Tätä blogin perustamista pohdiskelin syksystä 2019 alkaen, että ihan mielijohteesta ei alkanut. 😃 Pitkään mietin nimeä, ja mitä täällä kerron. Mutta toimikoon tämä eräänlaisena päiväkirjana, niitäkin kun on tullut pidettyä useamman vuoden ajan. Ihan tälläinen lyhyt aloitus, mentävä laittamaan jotain muuta ruokaa kuin jouluruokaa, palailen pian. Saa kommentoida, mielellään, mutta ilkeät ja kiusaamis-tyyppiset kommentit poistan. Ihanaa vuoden viimeistä viikkoa!