Katjuskaisen elämää

 Tämän postauksen haluan omistaa tietoisesti tälle miehelle, jonka kanssa oon ollut koko aikuiselämäni. Lasteni isälle. Sille, joka on elämäni suurin rakkaus. Tuki ja turva.  Joskus nuorena ajattelin ettei tälläistä voi olla, se kuuluu vaan satuihin ja elokuviin. Ei hän suinkaan ole täydellinen, enpä ole minäkään. Hän vain sattuu olemaan täydellinen minulle.  Ihan alussa en uskaltanut kertoa hänelle että sairastan epilepsiaa, koska pelkäsin että hän poistuu paikalta. Tuumaa että ei kiitos. Tosin sitä sairautta häpesin (syytä en tiedä...) pitkään, enkä kertonut kenellekään... fiksua, not. Joten hän sai tietää asiasta juuri niin, että sattui näkemään ehkä pahimman kohtauksen. Vaan ei poistunut... Kysyi vaan miksen ollut kertonut... On sen jälkeen siltäkin sairaudelta/kohtauksilta pelastanut monesti. Jos on ollut näkemässä, ottanut koppia ja pitänyt sylissä... Joskus about kymmenen vuotta sitten, kuuli kun olin kodinhoitohuoneessa saamassa kohtauksen, syöksyi taakseni, nappasi kiinni, mut

Olipahan viikonloppu. Tuli vietettyä se sairaalassa, sydänosastolla. 😱 Aloitetaan alusta. Viime vuoden lopulla saatiin tietää, että olin raskaana. Oli tarkoitus tällä viikolla lätkäistä ultra-kuvan kanssa pitkä teksti "iltatähden" tulosta. Kunnes koitti viime perjantai...  Aamu alkoi normaalisti, lapset kouluun ja eskariin, itse kävin suihkussa, laitoin pyykit pyörimään, sitten iski se julmettu rintakipu. Alkoi olla hankala hengittää, nousi tuskanhiki, kipu säteili selkään sekä käsiin. Tuntui että taju lähtee.  Muru soitti ambulanssin... 🚑 Sairaalaan tutkimuksiin ja tadaa... Antoivat kokeiden jälkeen 2 vaihtoehtoa: keuhkoveritulppa tai sydänkohtaus. Lisää tutkimuksia, ja keuhkot suljettiin pois, jäljelle jäi sydän... Sitten pitikin pyytää ultrausta että onko sikiöllä kaikki ok ja mitä voidaan tehdä koska sydämen varjoainekuvauksessa säteitä menee masuun kuitenkin. Ultrauksessa kävi ilmi, että alkio ei ollut kehittynyt normaalisti, sykettä ei löytynyt, joten seuraava toimenp